Hip hop hurrei

La 20.12? klo ei tietoa / Surfer's Paradise, AUS (!)

Terrrrve!

"Hieman" on taas aikaa vierähtänyt viime raapusteluista, mutta jotta pysyisitte pöksyissänne siellä koti sohvilla, niin tässä taas tarinaa pojilta jostain ihan muualta..

Viimeksi kirjoiteltiin Westportista Uudesta- Seelannista ja siitä on tosissaan se 14päivää. Westportista lährettiin Lake Mahinapuaan, joka oli ensivaikulmaltaan täysi floppi paikkana. Viimeistään tässä vaiheessa revin totaalisesti pelihousuni. Valtatien varressa todella kusinen motelli, josta 700m Lake Mahinapuan rantaan ja Tasmaanian meren rantaan sama matka, muuta sitten täältä ei löytynyt. Paikan ideana oli, että illalla pidettäisiin jonkin sortin naamiaiset. Kellekkään ei hommasta sanottu etukäteen mitään ja naamiais-asuina kaikilla toimi jätesäkit. Suomalaisina emme tähän tyytyneet, mutta meidän asuista sitten ei sen enempää. Asianomaiset näyttää sitten kuvat kelle tahtoo..

Aamulla pöhnässä lähdettiin kohti Franz Josef-jäätikköä. Matka sujahti kuin vanhaan naiseen muutamassa timmassa ja jäätiköllä oltiin jossain yhen tienoon. Satoi kuin tyttö-tuttavamme hanurista. Hot-tuubiin jumittelemaan ja aikaisin nukkumaan. Tässä vaiheessa tiet sitten erosi viikoksi.

Jeps, elikkäs Jesse lähti jo kohti Australiaa, samalla kun meikäläinen valmistautui pistämään itseni likoon taas uuden aktiviteetin parissa. Kuuluisan jäätikön vieressä kun oltiin niin lähdin kokeilemaan kiipeilijän taitojani. Jää(tikkö)kiipeily reissu kesti n. 9 tuntia. Ensin mentiin hakemaan gearit ja sitten paineltiin jäätikön luokse. Matkaa parkkipaikalta oli jäätikölle vielä mukavat 2km. Mukavat varsinkin kun matka oli pelkkää kivikkoa ja jalassa laskettelumonoja vastaavat kengät. Jäätikön reunalle päästyä laitettiin kenkiin kiinni piikit, jotta matka kiipelypaikalle sujuisi luistelematta. Piikit kengissä oli yllättävän helppo kävellä, kunhan vain luotti niihin ja käveli normaalisti.

Kiipely suoritettiin pystysuoralla jääseinämällä jonne laitettiin kolme kiipely kohtaa. Opas näytti nopeasti miten kiipeily suoritetaan oikeaoppisesti ja varoitti samalla käyttämästä ns. apina tyyliä joka meillä kaikilla pienenä puussa kiipeileillä on selkärangassa, koska se veisi kaikki voimat hetkessä. Muutaman seinämän jälkeen homma alkoi sujua jo hyvin ja päivän päätteksi olin väsynyt, mutta onnellinen että olin oppinut uuden lajin salat. Naamakin sai yllättävän hyvin väriä kun puolen päivän jälkeen alkoi aurinkokin paistaa. Auringossa koko jäätikkö näytti tosi kiehtovalta verrattunu aamun pieneen harmauteen. Hyvin näkyi kaikki jään eri värit. Harmi vaan että kamerasta loppui juuri loppupäivästä akku.

Seuraavana päivänä lähdiin sitten Kiwi bussin mukana alas päin kohti Lake Wanakaa. Vasta nyt tällä välillä alkoi näkymään niitä maisemia joita Uuteen Seelantiin tulin katsomaan. Korkeita vuoria, lumihuippuja, turkoosin värisiä jokia ja järviä, koskia, vesiputouksia ja muuten vaan siistei maisemia. Harmitti matkalla vaan kun ei voinu pysähtyä ottamaan valokuvia. Lake Wanakassa olin vain yhden yön ja lähdin heti seuraavana päivänä kohti Queenstownia. Siellä olisi kyllä viihtynyt paljon pidempäänkin. Ehdottomasti yksi Uuden-Seelannin siisteimmistä kaupungeista. Vähän niinkuin Queenstown pienoiskoossa. Queenstowniin saavuttii seuraavana päivänä hyvissä ajoin. 20 minuutin kaupungissa olon jälkeen olin jo ihan valmis muuttamaan sinne. Kaupungissa oli meinaan kaikki mitä voi vaan ikinä tarvita. Pieni kaupunki kirkkaan järven rannalla ja vuorten ympäröimänä. Maisemat siis mitä otollisimmat. Eri aktiviteetteja kaupungista löytyy vaikka vuoden jokaiselle päivälle. Mestoilla olin muutaman päivän, mutta en tällä kertaa tehnyt mitään sen erikoisempaa. Alunperin mielessä oli maailmankuulu 134m benjihyppy, mutta se olisi ollut kukkarolle liikaa. Aika raakaa hintaa siitä meinaan pyydettiin. Ja sain vielä kaiken lisäks kuulla että Macaulla on tällä hetkellä maailman korkein benji (230+), joten sitä odotellessa, sillä onhan yhtenä pysäkkinä meillä Hong Kong...

13. päivä joulukuuta lensin sitten Queenstownista kohti Sydneyä. Lento sujui oikein hyvin ja olin heti ensimmäisten joukossa tunkemassa rajatarkastuksesta läpi, mutta eihän se taas menny ihan niin ku elokuvissa. Yleensä on tottunut siihen että suomalaisella passilla surffaillaan läpi tulleista ja tarkastuksista melko vaivattomasti. Talla kertaa kuitenkaan vaalea tukka ja siniset silmät ei tehonnut paikallisiin rajanalleihin vaan jouduin tiukempaan syyniin. Joku äijä siinä sitten pläräsi passia kuin ei ois moista ennen nähnyt. Silmäili erityisesti Etelä-Amerikan leimoja ja esitti mitä tyhmimpiä kysymyksiä. Pamppu kirjoitteli jotain hieroglyfejä maahantulokaavakkeeseen ja päästi sitten kuitenkin läpi. Menin hakemaan laukut ja painelin sitten tulliin. Ei se sitten ollukkaan vielä ohi vaan joku naisnatsi ohjas sivummalle jollekin tutkintapöydälle jossa se samainen äijä odotteli jo. Piti näyttää kaikki lentoliput, laput ja dokumentit. Sitten se alkoi kyselemään samoja asioita mitä aikasemminkin. Yritti selvästi että olisin puhunut itteni pussiin. Tässä vaiheessa alkoi rauhallisemmankin jätkän pinna palamaan. Ei kuitenkaan purkanut koko laukkua vaan kysyi suoraan että onko mukana huumeita. Sen jälkeen rinkka sahasi läpivalaisussa muutamaan kertaan. Trekkikengät piti kaivaa laukun pohjalta ja tarkastaa, että onko niissä likaa. Jos ei muutama hyvää jäänyt käteen Australia tullista niin se että stiflat tuli puhdistettua rajanallejen toimesta.

Sydneyssä meinasin käyttää muutaman päivän kaupungin explooraamineen. Olin kuullut muutamilta tyypeiltä, että Sydney ei olisi kovin kummoinen paikka, mutta päätin ottaa itse selvää. Alkuvaikutelma paikasta oli se että oli sama fiilis kun olisi mennyt Helsingistä Tallinnaan. Kaikki näytti pinta puolin siistiltä, mutta silti jotkut pienet yksityiskohdat jäi häiritsemään, kuten mäkkärissä käteen jäänyt hanan kahva. Tein itsekseni parin päivän ajan täsmäiskuja suosituimpiin turistikohteisiin ja muuten vaan päräyttäviin paikkoihin. Oopperatalon juurella kävin ottamassa pakolliset kuvat, kahvittelut Darling Harbourissa ja Bondi Beachilla hieman brunaa pintaan. Näiden päivien aikana kaupungista jäi erittäin positiivinen kuva ja täytyykin sanoa että Sydney on tällä hetkellä meikäläisen lempi suurkaupunki. Pelkästään shoppailuun voisi kaupungissa käyttää useita päiviä. Kaupungissa on useita hyviä puistoja joissa voi joogailla, pelailla, patsastella tai muuten vain nauttia kaupungista. Jos ja kun joskus "täytyy" lähteä vaihtoon niin Sydney on kyllä varteenotettava vaihtoehto.

17. päivä joulukuuta otin sitten samaisen lennon kuin Jesse ylös kohti rantamestoja. Täällä nyt majaillaan hollolan tyttöjen kämpillä ja nautitaan Australian auringosta. Juhlapyhät on tulossa päin, mutta se ei aina ole hyvä asia sillä kaikki majoitus on esimerkiksi jo täynnä. Hyvä ettei tarvi ruoka-annosta tilata ravintolasta viikkoja etukäteen. Pyhien jälkeen olis tarkoitus aloittaa surffailu Byron Bayn alueella. Ekan kerran kuin Austraaliassa katsoin veteen niin siellä oli iso mesviduusa parvi ja seuraavalla kyyläyksellä vedessä uiskenteli rasviusku. Miellyttävää uinti seuraa siis riittää...

Täytyy vielä sen verran lisätä, että yhden huonon puolen matkustelusta on oppinut. Mitä enemmän matkustelee ja näkee mestoja sitä vaikeampi on uusia paikkoja arvostaa. Siinä päivän, ellei kuukauden filosofinen opetus.

Jesse kertoo oman versionsa kuluneista viikoista:



Yhdyn Jussin filosofisiin "blaa-blaa-teorioihin" (läppä) ja aloitan jorinoimaan..

Ite tosiaan lähin jäätiköltä suoraan yhden yön jälkeen Queenstowniin. Bussissa istuminen meni lungisti ja ei todellakaan tuntunut kahdeksalta tunnilta. Ajeltiin mitä päräyttävimpien maisemien ohi. Queenstown oli kyllä todella mellee paikka, mutta aikaa siellä ei itselle kertynyt kuin yksi yö. Iltapäivän siellä pyörin ja tapasin muutaman tutun aikasemmilta bussilusinnoilta. Illalla huitastiin bbq-mössöt naamaan järven rannalla, sekään ei mennyt ihan kuin leffoissa. Britti jätkät ketkä siinä koitti säätää tätä elintärkeää elementtiä eli fuegoa paistamaan pihvejä. Ukot ei ollut varmaan ennen nuotiota nähnnyt mutta pätemisen tarve oli kova. Itsehän jäin taka-alalle naureskelemaan kun ne koitti, mitä ihmeellisemmillä tavoilla saada tulta. Kyllä tuli ikävä kultaisia armeija aikoja, kun piti yhdellä tikulla saada kamina tulille.. Viereisellä bbq-areenalla olleet ravintolan omistajat naureskelivat meille myös ja laittoivat kohtuu loukkaavasti naisen asialle, sytyttämään tulen. Siinä se hetken aikaa touhusi ja dissasi englantilaisten avuttomuutta( onneksi ei sekottanut suomalaisia). Heitti vielä kunnon marinoidut sisäfilee pihvet meille, kun meijän omat mätöt oli niin säälittävät. Purilaista nieluun ja sitten riitti niiden ihmisten pinnallisuus ja painuin pehkuihin. Vielä pari tuntia jauhettiin erään kanukin kanssa heroesin ja entouragen kuninkuudesta ja sitten sammui oma liekki. Harmittaa kyllä hiukan, kun tyyliin maailman makeimmista maisemista ei oikein bussinikkunan läpi saanut ihan kaikkea irti. Ei voi minkään ja mitään ei kaduta..

10.12 kello jotain 14 hyppäsin koneeseen ja neuvoteltiin kapteenin kanssa, että lähetään Australiaan. Sydneyssä olin joskus neljän aikaan ja parin tunnin odottelun jälkeen pääsin koneeseen, joka vei Gold Coastille. Olin kuullut Ausseilta ja kiiweiltä, että Australian tullipellet on sitten jotain hyvin mielenkiintoista ja todella virka-intoa täynnä. Ei sitten mitään ongelmia tullissa eikä rajatarkastuksissa ja laukkukin tuli kaikkien odotuksien vastaisesti ensimmäisenä hihnalla. Katsoivat varmaan, että tuolla hefellä on muutenkin asiat niin viturallaan, ettei pilata sen päivää sen enempää. Gold Coastilla olin seittemän aikaan ja en voi muutakuin kehua JetStar-lentoyhtiötä ja lähinnä check-inniä. Nimi koneelle ja lentolippu kouraan. Laukut virkailijalle ja ilman jonoja normaalisti. Meikä diggaa. Kentältä Surfer's Paradiseen puolen tunnin päähän bussilla ja vastassa oli muutama hurmaavan tuttu flicka vastassa. Rinkkaa en saanut selästä, kun oltiin jo vinetto kaupassa hakemassa miestä vahvempaa. Oikea meininki! Käytiin kyllä vain pyörähtämässä muutamalla klubilla, mutta lupaavalta näytti. Täällä oon nyt ollu puoltoista viikkoa ja alkaa kuitenkin riittämään. Ryyppääminen on ollut kyllä kliffaa, mutta siihen se on jäänyt. Surffaan tänne tultiin, mutta sillon kun on aaltoja ollut, niin mies ei oo ollut maratoonikunnossa.. Putkassakin on käyty yöllisien seikkailuiden johdosta ja naurettaa kyllä paikallisten koppalakkien asenteet. Esimerkiksi kun sylkäsin maahan kadulla, jouduin pyyhkimään sylkeni housuihin, etten olis taas joutunu putkaan.. Tätä vaati eräs naispuolinen fyhrer ja olen varma, että hänen mummo oli ollut ss-joukoissa natsiaikoina! Meinasi sipuli katketa, kun mimmi tosissaan saarnaa, kuinka ällöttävää moinen on. Huono itsetunto tai yhteiskunnan paineet oli kyllä pelissä. JAHR! Muuten homma on klaarannu ja kuuma on ollut kuin saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Jotenkin paika vaan muistuttaa liikaa Bulgarian Sunny Beachia kaikkinen isoine hotelleineen ja dokailevine britti-turisteineen. Niitä näki jo aivan tarpeeksi Uudessa- Seelannissa. Ikävä tuli brassien aitoja heeboja. Tänne asti ei olisi kyllä tarvinut tulla näitä uber-turisteja yytsimään. ( Ei tässä itekkä mitään Columbuksia olla, mutta kuitenkin!) Nojoo, täältä pääsee tiistaina pois, joten aika sama. Suuntana sillon on Byron Bay ja joulu pitäisi siellä viettää. Ihan normaalisti teltta-majotuksella. Sissileiri jouluksi, ei siis pöllömpää. Kuulemma paljon mukavempi paikka ja paljon rennompi meininki. Toivotaan näin. Palaillaan taas.

Kiitos ja anteeksi,
Jesse/Jussi

Hip hop hurrei

La 20.12? klo ei tietoa / Surfer's Paradise, AUS (!)

Terrrrve!

"Hieman" on taas aikaa vierähtänyt viime raapusteluista, mutta jotta pysyisitte pöksyissänne siellä koti sohvilla, niin tässä taas tarinaa pojilta jostain ihan muualta..

Viimeksi kirjoiteltiin Westportista Uudesta- Seelannista ja siitä on tosissaan se 14päivää. Westportista lährettiin Lake Mahinapuaan, joka oli ensivaikulmaltaan täysi floppi paikkana. Viimeistään tässä vaiheessa revin totaalisesti pelihousuni. Valtatien varressa todella kusinen motelli, josta 700m Lake Mahinapuan rantaan ja Tasmaanian meren rantaan sama matka, muuta sitten täältä ei löytynyt. Paikan ideana oli, että illalla pidettäisiin jonkin sortin naamiaiset. Kellekkään ei hommasta sanottu etukäteen mitään ja naamiais-asuina kaikilla toimi jätesäkit. Suomalaisina emme tähän tyytyneet, mutta meidän asuista sitten ei sen enempää. Asianomaiset näyttää sitten kuvat kelle tahtoo..

Aamulla pöhnässä lähdettiin kohti Franz Josef-jäätikköä. Matka sujahti kuin vanhaan naiseen muutamassa timmassa ja jäätiköllä oltiin jossain yhen tienoon. Satoi kuin tyttö-tuttavamme hanurista. Hot-tuubiin jumittelemaan ja aikaisin nukkumaan. Tässä vaiheessa tiet sitten erosi viikoksi.

Jeps, elikkäs Jesse lähti jo kohti Australiaa, samalla kun meikäläinen valmistautui pistämään itseni likoon taas uuden aktiviteetin parissa. Kuuluisan jäätikön vieressä kun oltiin niin lähdin kokeilemaan kiipeilijän taitojani. Jää(tikkö)kiipeily reissu kesti n. 9 tuntia. Ensin mentiin hakemaan gearit ja sitten paineltiin jäätikön luokse. Matkaa parkkipaikalta oli jäätikölle vielä mukavat 2km. Mukavat varsinkin kun matka oli pelkkää kivikkoa ja jalassa laskettelumonoja vastaavat kengät. Jäätikön reunalle päästyä laitettiin kenkiin kiinni piikit, jotta matka kiipelypaikalle sujuisi luistelematta. Piikit kengissä oli yllättävän helppo kävellä, kunhan vain luotti niihin ja käveli normaalisti.

Kiipely suoritettiin pystysuoralla jääseinämällä jonne laitettiin kolme kiipely kohtaa. Opas näytti nopeasti miten kiipeily suoritetaan oikeaoppisesti ja varoitti samalla käyttämästä ns. apina tyyliä joka meillä kaikilla pienenä puussa kiipeileillä on selkärangassa, koska se veisi kaikki voimat hetkessä. Muutaman seinämän jälkeen homma alkoi sujua jo hyvin ja päivän päätteksi olin väsynyt, mutta onnellinen että olin oppinut uuden lajin salat. Naamakin sai yllättävän hyvin väriä kun puolen päivän jälkeen alkoi aurinkokin paistaa. Auringossa koko jäätikkö näytti tosi kiehtovalta verrattunu aamun pieneen harmauteen. Hyvin näkyi kaikki jään eri värit. Harmi vaan että kamerasta loppui juuri loppupäivästä akku.

Seuraavana päivänä lähdiin sitten Kiwi bussin mukana alas päin kohti Lake Wanakaa. Vasta nyt tällä välillä alkoi näkymään niitä maisemia joita Uuteen Seelantiin tulin katsomaan. Korkeita vuoria, lumihuippuja, turkoosin värisiä jokia ja järviä, koskia, vesiputouksia ja muuten vaan siistei maisemia. Harmitti matkalla vaan kun ei voinu pysähtyä ottamaan valokuvia. Lake Wanakassa olin vain yhden yön ja lähdin heti seuraavana päivänä kohti Queenstownia. Siellä olisi kyllä viihtynyt paljon pidempäänkin. Ehdottomasti yksi Uuden-Seelannin siisteimmistä kaupungeista. Vähän niinkuin Queenstown pienoiskoossa. Queenstowniin saavuttii seuraavana päivänä hyvissä ajoin. 20 minuutin kaupungissa olon jälkeen olin jo ihan valmis muuttamaan sinne. Kaupungissa oli meinaan kaikki mitä voi vaan ikinä tarvita. Pieni kaupunki kirkkaan järven rannalla ja vuorten ympäröimänä. Maisemat siis mitä otollisimmat. Eri aktiviteetteja kaupungista löytyy vaikka vuoden jokaiselle päivälle. Mestoilla olin muutaman päivän, mutta en tällä kertaa tehnyt mitään sen erikoisempaa. Alunperin mielessä oli maailmankuulu 134m benjihyppy, mutta se olisi ollut kukkarolle liikaa. Aika raakaa hintaa siitä meinaan pyydettiin. Ja sain vielä kaiken lisäks kuulla että Macaulla on tällä hetkellä maailman korkein benji (230+), joten sitä odotellessa, sillä onhan yhtenä pysäkkinä meillä Hong Kong...

13. päivä joulukuuta lensin sitten Queenstownista kohti Sydneyä. Lento sujui oikein hyvin ja olin heti ensimmäisten joukossa tunkemassa rajatarkastuksesta läpi, mutta eihän se taas menny ihan niin ku elokuvissa. Yleensä on tottunut siihen että suomalaisella passilla surffaillaan läpi tulleista ja tarkastuksista melko vaivattomasti. Talla kertaa kuitenkaan vaalea tukka ja siniset silmät ei tehonnut paikallisiin rajanalleihin vaan jouduin tiukempaan syyniin. Joku äijä siinä sitten pläräsi passia kuin ei ois moista ennen nähnyt. Silmäili erityisesti Etelä-Amerikan leimoja ja esitti mitä tyhmimpiä kysymyksiä. Pamppu kirjoitteli jotain hieroglyfejä maahantulokaavakkeeseen ja päästi sitten kuitenkin läpi. Menin hakemaan laukut ja painelin sitten tulliin. Ei se sitten ollukkaan vielä ohi vaan joku naisnatsi ohjas sivummalle jollekin tutkintapöydälle jossa se samainen äijä odotteli jo. Piti näyttää kaikki lentoliput, laput ja dokumentit. Sitten se alkoi kyselemään samoja asioita mitä aikasemminkin. Yritti selvästi että olisin puhunut itteni pussiin. Tässä vaiheessa alkoi rauhallisemmankin jätkän pinna palamaan. Ei kuitenkaan purkanut koko laukkua vaan kysyi suoraan että onko mukana huumeita. Sen jälkeen rinkka sahasi läpivalaisussa muutamaan kertaan. Trekkikengät piti kaivaa laukun pohjalta ja tarkastaa, että onko niissä likaa. Jos ei muutama hyvää jäänyt käteen Australia tullista niin se että stiflat tuli puhdistettua rajanallejen toimesta.

Sydneyssä meinasin käyttää muutaman päivän kaupungin explooraamineen. Olin kuullut muutamilta tyypeiltä, että Sydney ei olisi kovin kummoinen paikka, mutta päätin ottaa itse selvää. Alkuvaikutelma paikasta oli se että oli sama fiilis kun olisi mennyt Helsingistä Tallinnaan. Kaikki näytti pinta puolin siistiltä, mutta silti jotkut pienet yksityiskohdat jäi häiritsemään, kuten mäkkärissä käteen jäänyt hanan kahva. Tein itsekseni parin päivän ajan täsmäiskuja suosituimpiin turistikohteisiin ja muuten vaan päräyttäviin paikkoihin. Oopperatalon juurella kävin ottamassa pakolliset kuvat, kahvittelut Darling Harbourissa ja Bondi Beachilla hieman brunaa pintaan. Näiden päivien aikana kaupungista jäi erittäin positiivinen kuva ja täytyykin sanoa että Sydney on tällä hetkellä meikäläisen lempi suurkaupunki. Pelkästään shoppailuun voisi kaupungissa käyttää useita päiviä. Kaupungissa on useita hyviä puistoja joissa voi joogailla, pelailla, patsastella tai muuten vain nauttia kaupungista. Jos ja kun joskus "täytyy" lähteä vaihtoon niin Sydney on kyllä varteenotettava vaihtoehto.

17. päivä joulukuuta otin sitten samaisen lennon kuin Jesse ylös kohti rantamestoja. Täällä nyt majaillaan hollolan tyttöjen kämpillä ja nautitaan Australian auringosta. Juhlapyhät on tulossa päin, mutta se ei aina ole hyvä asia sillä kaikki majoitus on esimerkiksi jo täynnä. Hyvä ettei tarvi ruoka-annosta tilata ravintolasta viikkoja etukäteen. Pyhien jälkeen olis tarkoitus aloittaa surffailu Byron Bayn alueella. Ekan kerran kuin Austraaliassa katsoin veteen niin siellä oli iso mesviduusa parvi ja seuraavalla kyyläyksellä vedessä uiskenteli rasviusku. Miellyttävää uinti seuraa siis riittää...

Täytyy vielä sen verran lisätä, että yhden huonon puolen matkustelusta on oppinut. Mitä enemmän matkustelee ja näkee mestoja sitä vaikeampi on uusia paikkoja arvostaa. Siinä päivän, ellei kuukauden filosofinen opetus.

Jesse kertoo oman versionsa kuluneista viikoista:



Yhdyn Jussin filosofisiin "blaa-blaa-teorioihin" (läppä) ja aloitan jorinoimaan..

Ite tosiaan lähin jäätiköltä suoraan yhden yön jälkeen Queenstowniin. Bussissa istuminen meni lungisti ja ei todellakaan tuntunut kahdeksalta tunnilta. Ajeltiin mitä päräyttävimpien maisemien ohi. Queenstown oli kyllä todella mellee paikka, mutta aikaa siellä ei itselle kertynyt kuin yksi yö. Iltapäivän siellä pyörin ja tapasin muutaman tutun aikasemmilta bussilusinnoilta. Illalla huitastiin bbq-mössöt naamaan järven rannalla, sekään ei mennyt ihan kuin leffoissa. Britti jätkät ketkä siinä koitti säätää tätä elintärkeää elementtiä eli fuegoa paistamaan pihvejä. Ukot ei ollut varmaan ennen nuotiota nähnnyt mutta pätemisen tarve oli kova. Itsehän jäin taka-alalle naureskelemaan kun ne koitti, mitä ihmeellisemmillä tavoilla saada tulta. Kyllä tuli ikävä kultaisia armeija aikoja, kun piti yhdellä tikulla saada kamina tulille.. Viereisellä bbq-areenalla olleet ravintolan omistajat naureskelivat meille myös ja laittoivat kohtuu loukkaavasti naisen asialle, sytyttämään tulen. Siinä se hetken aikaa touhusi ja dissasi englantilaisten avuttomuutta( onneksi ei sekottanut suomalaisia). Heitti vielä kunnon marinoidut sisäfilee pihvet meille, kun meijän omat mätöt oli niin säälittävät. Purilaista nieluun ja sitten riitti niiden ihmisten pinnallisuus ja painuin pehkuihin. Vielä pari tuntia jauhettiin erään kanukin kanssa heroesin ja entouragen kuninkuudesta ja sitten sammui oma liekki. Harmittaa kyllä hiukan, kun tyyliin maailman makeimmista maisemista ei oikein bussinikkunan läpi saanut ihan kaikkea irti. Ei voi minkään ja mitään ei kaduta..

10.12 kello jotain 14 hyppäsin koneeseen ja neuvoteltiin kapteenin kanssa, että lähetään Australiaan. Sydneyssä olin joskus neljän aikaan ja parin tunnin odottelun jälkeen pääsin koneeseen, joka vei Gold Coastille. Olin kuullut Ausseilta ja kiiweiltä, että Australian tullipellet on sitten jotain hyvin mielenkiintoista ja todella virka-intoa täynnä. Ei sitten mitään ongelmia tullissa eikä rajatarkastuksissa ja laukkukin tuli kaikkien odotuksien vastaisesti ensimmäisenä hihnalla. Katsoivat varmaan, että tuolla hefellä on muutenkin asiat niin viturallaan, ettei pilata sen päivää sen enempää. Gold Coastilla olin seittemän aikaan ja en voi muutakuin kehua JetStar-lentoyhtiötä ja lähinnä check-inniä. Nimi koneelle ja lentolippu kouraan. Laukut virkailijalle ja ilman jonoja normaalisti. Meikä diggaa. Kentältä Surfer's Paradiseen puolen tunnin päähän bussilla ja vastassa oli muutama hurmaavan tuttu flicka vastassa. Rinkkaa en saanut selästä, kun oltiin jo vinetto kaupassa hakemassa miestä vahvempaa. Oikea meininki! Käytiin kyllä vain pyörähtämässä muutamalla klubilla, mutta lupaavalta näytti. Täällä oon nyt ollu puoltoista viikkoa ja alkaa kuitenkin riittämään. Ryyppääminen on ollut kyllä kliffaa, mutta siihen se on jäänyt. Surffaan tänne tultiin, mutta sillon kun on aaltoja ollut, niin mies ei oo ollut maratoonikunnossa.. Putkassakin on käyty yöllisien seikkailuiden johdosta ja naurettaa kyllä paikallisten koppalakkien asenteet. Esimerkiksi kun sylkäsin maahan kadulla, jouduin pyyhkimään sylkeni housuihin, etten olis taas joutunu putkaan.. Tätä vaati eräs naispuolinen fyhrer ja olen varma, että hänen mummo oli ollut ss-joukoissa natsiaikoina! Meinasi sipuli katketa, kun mimmi tosissaan saarnaa, kuinka ällöttävää moinen on. Huono itsetunto tai yhteiskunnan paineet oli kyllä pelissä. JAHR! Muuten homma on klaarannu ja kuuma on ollut kuin saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Jotenkin paika vaan muistuttaa liikaa Bulgarian Sunny Beachia kaikkinen isoine hotelleineen ja dokailevine britti-turisteineen. Niitä näki jo aivan tarpeeksi Uudessa- Seelannissa. Ikävä tuli brassien aitoja heeboja. Tänne asti ei olisi kyllä tarvinut tulla näitä uber-turisteja yytsimään. ( Ei tässä itekkä mitään Columbuksia olla, mutta kuitenkin!) Nojoo, täältä pääsee tiistaina pois, joten aika sama. Suuntana sillon on Byron Bay ja joulu pitäisi siellä viettää. Ihan normaalisti teltta-majotuksella. Sissileiri jouluksi, ei siis pöllömpää. Kuulemma paljon mukavempi paikka ja paljon rennompi meininki. Toivotaan näin. Palaillaan taas.

Kiitos ja anteeksi,
Jesse/Jussi

la 6.12 klo 1806 Westport

Wellingtonista ollaan päästy Westporttiin. Tosiaan, Keskiviikkona lähettiin Interislanderilla etelä-saarelle ja hyvä tuuri kävikin, sillä ehittiin aikasempaan lauttaan, joka lähti 18.15. Liput meillä oli 20.00 lähtevään, mutta se ei näyttänyt kiinnostavan virkailijaa, hyvä meille. Päästiin Pictoniin ja Jussilla piti olla tiedossa hostelli ja olikin, mutta yhteystiedot oli hukassa. Siinä aikamme pyörittiin sateessa, etsien jotain hasardi nimellä varustettua lodgea, johon saatiin vieläkin hasardimmat ohjeet kävellä. Jussi suoritti nohevana tiedustelua lähialueesta ja itse jäin partioimaan kamojen luokse, ettei kukaan rotta pääse ryävään meitä! Sieltä se paukki sitten kertoen, että oltiin 50m päässä lodgesta, mutta ei oltu huomattu paikkaa hyvän navetuksen ansiosta. Majapaikkaan sisään ja ketään ei ollut vastassa ja ovet auki, ku tatjanan haarat. Aamulla sitten päätettiin kuitenkin maksaa, sillä saatiin jopa ilmanen aamupala, joka on ollut yhtä harvinaista kuin köyhän suomenruotsalaisen löytäminen. Bussiasemalle ja kohti Nelsonia. Fern lodge löytyi kohtuu kivuttomasti, vaikka ennakkoon ei tietoa paikasta ollutkaan. Nyt siis elettiin torstaita, illalla hajoiltiin south parkin todella mauttomalle jaksolle ja ainakin allekirjoittanut sammui kuin piha lyhty sen jälkeen. Jussi seuraavana aamuna heräs, ku tuore mosa yläpunkasta tasan kuudelta ja lähti kävelemään Abel Tasman national parkkiin, joka on ilmeisesti maailman kuulu. Itse skippasin hippi-kävelyn juuri tämän särmän heräämis ajankohdan vuoksi. Ihan hienoja kuviahan sieltä herra toi. Jussi jatkakoon...

Jeps, nappasin aamudösän kaupungista kohti Abel Tasmania, johon saavuttiin 1,5 tuntia myöhemmin. Sieltä nappasin vesitaxin joka heitti mut jonnekin Anchorage? mestalle, josta oli tarkoitus kävellä takasin puiston sisäänkäynnille. Matkaa noin 11km. Ensi vaikutelma paikasta oli erittäin lupaava. Kuvitelkaapa ite: Istut yksin noin 400m pitkällä rannalla, jossa hiekka on niin kirkasta ettei mitään toivoa selviytyä ilman arskoja. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja vesi on turkoosia. Täydelliset asetelmat paratiisille. Paikka ei näytä yhtään Uudelta-Seelannilta. Voisi kuvitella olevansa jossain päin Aasiaa.

Meinasin heti alkuun että palaisin takaisin Nelsoniin hakemaan telttaa ja Jesseä. Pelkästään tällä yhdellä rannalla olisi voinut lusia seuraavat viikot. Päätin kuitenkin lähteä tallaamaan. Matkan varrelta löytyi vielä siistimpiä rantoja. Sellasia pieniä missä olisi varmasti saanut olla ihan rauhassa. Lounaan vetäisin yhdellä rannalla ja kävin välillä uimassakin. Vesi tosin oli suht kylmää. Aika rikki oli jalat illalla kun tuli sen verran vauhdilla matkaa taitettua. Ei oikein osaa sössöttää miltä siellä näytti, mutta sanotaanko että ehdottomasti yksi siisteimmistä mestoista missä olen käynyt... Ehkä kuvista saa jotain ideaa paikasta. Cheers!


Jesse/Jussi

South Island, here we come!

Heipodei.

Taupo taupo. Paikka on nähty. Aktiviteettiä ja aktiviteettiä. Koko maa on kuin aikuisten disney world. Nooh, pääs siellä vähän chiluttaakkin, että ei hullumpi paikka. Siellä oltiin myös jopa kaksi yötä, joten senkin puolesta mahtavuus oli taattu. Tarjolla olisi ollut skydivee ja kävelyä/ haikkailua vuorella, joka on tuttu taru sormusten herrasta ( Mt Doom). Skydivet heitettii jo paihiassa, joten ei sille ja kävelylle olisi pitänyt lähteä 05.20. Jussi tuli baarista kahen aikaan, joten ei myös tälle. Ei muutenkaan oikein napannu lähteä 21km kävelylle ja maksaa siitä vielä. Maisemat ois kyllä ollu varmaan kohillaan, sillä mestat on UNESCOn world heritage listalla. Suolaa haavoihin vielä lisää fakta, että reitti on maailman top5 dallaus-trackeillä.. Tauposta lähettiin lauantaina 29.11 ja menossa oli Lake Taupon ympäriajot pyörien välillä. Meno oli lepposaa, sillä meidän reitti kulki järven reunaa pitkin ja pyöriä oli sen verran, että niitä oli turha lähteä ohittamaan. Lounas vedettiin picnic muodossa jälleen kerran kohtuu päräyttävissä maisemissa, nimittäin just tämän samaisen Mt Doomin lähimaastossa. Ei pöllömpää. Tultiin River Walleyyn, joka on paikka joen notkossa keskellä ei mitään. Homma pyörii täysin white water raftingin ympärillä ja ilman kiwiexperiencen ja tämän lodgen välistä diiliä paikka kuihtuisi aika alta yksikön. Joka päivä uus satsi jengii ja paikka täyteen. Vois taas olla huonompiki diili!

Tänään sunnuntaina pitäis lähteä kohti Wellingtonia ja siellä pitäis budjaa kolme yötä. Tiistaita tässä ootellaan, nimittäin saatii liput Kanye Westin Glow In The Dark tourille. Lämppääjänä nöyrästi Nas. Toivottavasti jengi menee banaaneiks. Keskiviikkona pitäis loikkaa eteläsaarelle, joten sekin on mielessä. Nyt tällä hetkellä mielessä on, yllätys kyllä, kysymys: Miksi piti taas ottaa ne muutama liikaa eilen?

Näihin tunnelmiin.

---------

Terve taas. River Valleysta päästiin kuin päästiinkin Wellingtoniin. Tosin bussin vasen takaiskari sanoi itsensä irti. Modern-day-superheroa eli korjaajaa odotettiin pari tuntia ja vielä tunnin verran jannu ropaili siellä. Illalla 23 aikaan päästiin wellingtoniin ja pizzan kautta nukkumaan. Maanantai tuhlattiin kaupungilla pyörimiseen ja iltapäivän jäädin koneella. Illalla baariin ja tappiin asti. Seuraavana aamuna päätettiin ottaa spartalainen kuuri, sillä kaljan kittaus loppui nyt Australiaan asti. Soon raanavettä ja kettinkiä loppu seelanti!

Tiistaina homman nimi oli Kanyen ja Nas seuraaminen TSB Bank Arenalla. Keikan oli alkava 19.30 ja päätimme viiden aikaan lähteä areenalle, että saisimme hyvät paikat. Satamaan saapuessa (mesta siis oli satamassa) ihmetellään, kun jono ei ollut kuin parikyt meetteriä pitkä. Eikö jengi fiilaa tääläpäin hipidihoppia? Seiskan aikaan jengiä oli paikalla jo paljon enemmän ja fiiliskin alkoi nousta. Päästään sisälle ja areena oli positiiviseks yllätykseksi kohtuu pieni. Populaa ei nimittäin olis ollu täyttämään mitään hartwall areenaa yms.. Hyvät paikat lavan eestä ja odottelua. Pirun kauan sai kuunnella pirun lyhyttä playlistiä ja sitten räjähti! Jengi aivan banaaneina, kun lavalle saapuu Scribe. Ukko tulee asiallisesti reppuselässä lavalle ja ottaa yleisön haltuun. Joku uus-seelantilainen artisti se oli ja ihan mukiin menevältä se kuulosti. Yleisö pomppi ja osas sanat ulkoa. Hyvä meininki. Sitten reppu selkään ja Scribe hävis lavalta. Taas sama playlisti soimaan oottelemaan Nasiria. Pieni muotonen livebändi kitaristeineen , rumpaleineen ja pari jätkää siellä syntikkaaki rämäs. Porukka taas sekasin, ku stockkan hulluil päivil Nasin saapuessa lavalle. Mies veti älyttömän keikan kaikkine vanhoine viisuineen, tuli street dreamsii, messagee, just a momenttii, i can, oikeastaan kaikki mitä itse haluskin kuulla. Oli sellanen fiilis, että keikka olisi ollut ohi. Totuus oli kyllä taas sitten hieman toisenlainen. Pitkään antoi Lännen Kani odottaa, mutta se palkittiin. Ei pysty muistaan, millä se oman osuutensa alotti. Pieni muotoinen live bändi muuttui jäätäväksi. Oli patarummun paikuttajaa ja mitä lie soitinta. Uskomaton pauke, pärinä ja valo. Leizerit sohien se siinä hetken huuteli heartbreakistaan ja se päättyi siihen, kun äijä avautu sellanen 10min, kuinka paljon sillä on paineita. Pelkkää asiaa se siinä jauhoi, mutta yleisö ei oikee fiilinnu tästä. Halusivat Nasia takas lavalle ja hiphoppia, mut sitten pärähti taas. Äijä flippas totaalisesti ja sano vaan tylysti, että tässä teille hiphoppia. Ei kuulunut enää solvauksia yms.. Autotune vocoderia (damn you t-pain) käytettiin kyl aika paljon ja muutenkin oli samplätty biisejä kohtuu reilusti, mutta se toimi. Kolmannen encoren jälkeen meinattiin, että keikka olis ohi, sillä show oli sen mukainen. Päätettiinkin lähteä 4h keikan alkamisen jälkeen. Ulos päästessä alkaa american boy pauhamaan ja varmaan jatkoi yli keskiyön siellä, mutta me ei pystytty enään seisomaan! Wicked.

Nyt on keskiviikko 3.12 ja tänään tuossa kolmen tunnin päästä pitäis mennä lautalla eteläsaarelle ja viettää Pictonissa yksi yö. Sieltä jatkaa huomenna jollain bussilla Nelsoniin ja lähteä sieltä 6.12 etiäpäin Kiwillä. Lisätäksemme Pohjois- Saari ei ole antanut niitä maisemia, mitä tänne tultiin katsomaan. Joten toivottavasti Etelä-Saarella on helmansa alla jotain nähtävää.

Eihän tässä taas, moro.

Jesse/Jussi

Sweet as!

Terse!

Nonnei, nyt on aika taas avautua. Viime viikon perjantaina okulaarit suunnattiin kohti Bay of Islandsia. Bussilla. Vuokra-auto-camper-van meni viturallee. Liikaa alko mietityttää lämpötila etelä saarella ja muutenki säätö/hinta-politiikka. 2h venattiin vuokraamolle vievää kyytiä. Se oli sitten vika tikka ja päätettiin ottaa bussisetti. KiwiExperience tarjosi halvalla (580nzd) lipun välille Auckland-Queenstown ja sen päätimme ottaa. Välistoppeina toimii Bay of Islands, Mercury Bay, Rotorua, Waitomo, Taupo, River Valley ja Wellington. Nämä ainoastaan pohjois-saarella. Etelä-saarella on yhtä pitkä litanja, paikat ei ole vaan hallussa vielä. Nyt ollaan paukittu aivan sairaanloisella sykkeellä Bay of Islandsista Taupoon. Joka päivä oltu, kuin siat säkissä bussissa ja ajettu kuin päättömät kanat kohti seuraavia aktiviteettejä.

Matka Bay of Islandsiin meni kivuttomasti, vaikka normaali 3h matka venähtikin 5 tuntiseksi. Bussissa törmättiin ensimäiseen suomalaiseen kanssamatkaajaan, Timiin. Kuultiin, että paikan päällä olis missio edessä. Missio nimeltä laskuvarjohyppy. Tähän oltiin tultu. Mielen ytimissä oli jauhanut ajatus tästä mieltäriipivästä teosta ja sen järjettömyydestä. Kuka ihminen haluaa tietyintahtoin hyppää pois täysin toimivasta lentokoneesta luottaen johonkin rättiin? Kuitenkin molempien adrenaliini alkoi virtaamaan normaalia voimakkaammin kuullessamme homman hinnan ja ulkona jäytäneen sään. Muuten niin sateinen Auckland muuttui täysin trooppis-humidooriseksi meri-ilmastoksi, pilvettömällä taivaalla varustettuna tietenkin. Kamat hostellille ja autoon, joka vei meidät nurmikentälle. Nurmikenttä ajoi tällä kertaa lentokentän asiaa. Onneksi ei täytynyt laskeutua sille. Nyt siis te adrenaliininistit petytte, sillä kyseessä oli tandem-laskuvarjohyppy. Ei se traditionaalinen hyppy tuntemattomaan yksin. Jokatapauksessa gearit niskaan ja minä, Jussi, molempien hyppyinstruktoorit, kuvaaja ja lentäjä ahtauduimme pieneen cesnaan. 25min tattikolareita ja hientuoksua, sitten merkki että minuutin päästä lähetään kohti maankamaraa. Tässä vaiheessa ilme oli vielä rento ja yhtä hymyä. 12000jalkaa korkeusmittarissa ja Jussi hävinnyt kuin pieru Saharaan koneen alle. Kauhealla hingulla ulko-oven reunalle ja kaveri tuuppaa mut reunalta alas, kuitenkin itse ollessa siinä sisällä. Ilme videolta katsottuna oli niin sanotusti priceless. Ensimmäiset pari sekuntia oli mahtavat ja sitten maanvetovoima teki tehtävänsä. Hetkessä se 200km/h saavutettu ja maa lähenee uhkaavan nopeasti. Hampaatkin tuli puhtaammiksi, kuin papin vehkeet, sillä ihan normaalisti alas tultiin monttu auki. Varjo auki ja ensimmäinen fiilis: Mahtavaa! Sitten vielä kieppiä varjon kanssa ja ihmetellessä suhteellisen päräyttäviä maisemia. Maahan tultaessa fiilis vieläkin mahtavampi. Hengissä! Tulipahan tehtyä. Muuten ilta kului muutaman oluen seurassa ja fiilistellessä aikaisempaa.

Seuraava päivä sarasti meille kohtuu aikaisin, sillä herätys oli lyöty soimaan seitsemän tienoon. Piti päästä uimaan delffiinien kanssa. Gay. No, niitä etittiin se kolme tuntia ja löytyi kuin löytyikin pieni parvi. Nukkumassa! Aivot jäissä ne siinä pyöri ku ryssät anttilassa. Uimaan ei sitten päästy. Nice. Illalla muutama miestä vahvempi paikallisessa pubissa ja yytsittiin rygby matsia. Ihmeteltiin, ku jengi oli meni kohtuu banaaneiksi pelin kulun suhteen. Seuraavana päivänä lehdestä katottiin, että Uuden Seelannin All Blacks oli voittanut maailmanmestaaruuden. Bileet oli kyllä sen mukaiset, että mistään paikallisottelusta ei pystynyt olla kyse. Jepjep, aamulla kajuutta homeessa ihmeteltiin miten sää voi muuttua niin nopeasti helvetillisen kuumasta kotoisan sateiseksi ja koleaksi. Kolmen aikaan bussi saapui ja nappas kyytiin riutuneet tien tallaajat. Takasin Aucklandiin, sillä ei keretty Mercury Bayhin vievään bussiin sunnuntaina. Yö Auckland Central Backpackerssissä ja maanantaina freesinä klo 08.20 valmistautuneena uuteen bussimatkaan. Matka Mercury Bayhin olisi autolla kulunut kolmessa tunnissa, mutta meillä meni kymmenen. Allekirjoittanut hiukan hiilenä, nimittäin mihinkään turhanpäiväsiin kävelyreissuihin mitäänsanomattomissa paikoissa en lähtenyt. Muutenkin ärsytti virua bussissa koko kaunis päivä ja vaan ihmetellä ulkona olevaa ilmaa.

Samaa shaibaa waitomoon asti. Yö aina yhdessä paikassa ja aina vaan kohti uusia aktiviteettejä.. I didn't sign up for this shit! Mitään kummempaa ei Mercury Bayssa ja Rotoruassa tapahtunut/ ollut. Paitsi ilmasta pizzaa baarista Rotoruassa ja geothermaalista toimintaa pulppuavan mudan muodossa ja sen yytsimistä. Waitomokin pieni kylä keskellä ei sitten yhtään mitään ja pyörii täysin black water raftingin ympärillä. Se on paikallinen villitys, jossa raftataan kallion sisällä märkäpuvut yllä. Meiltä jäi tämä väliin, sillä hinta oli kohtuu nihkeä meidän budjetille. Jokaista spedelinkoo tai vesileikkiä ei vaan pysty näin pitkällä matkalla tehdä. Waitomossa ilta kului bbq:n muodossa ja illan kohokohtana itselle oli nine shots of the world- shottiralli. Ihme risiiniöljyä ja tärpättiä ne eteen toi ja Suomesta opittuun tapaan: kaikki mikä eteen tuodaan myös juodaan. Tälläkin hetkellä Waitomon kylässä Curlys Barissa seinää koristaa teksti: " Jesse Suomi Finland Perkele". Voi taas äiti olla ylpeä pojastaan.

Seuraavana aamuna, eli tänään torstaina(?) päivä starttaa huuruiseen tapaan mielenkiintoisesti. Zach, heebo jonka kanssa manattiin koko aikaisempi päivä KiwiExperienceä ja jonka kanssa nauroimme "coolille" kuskillemme tulee kysymään yhteystietoja hikikarpalot otsalla juoksemisen takia. Äijä on yhtä hymyä ja sanoo, että jää kylään asumaan ja kaitsemaan lampaita. Oli kuulemma viettänyt elämänsä parhaimman tunnin ja ei halunnut, että kiwi-miss-experience vie tämän häneltä. Sanoi myös, että jos joskus kymmenen vuoden päästä satun lähtemään New Yorkkiin, niin hän saattaa olla jo takaisin. Tällöin suuntana on vermont ja puuterin pöllyttäminen. Niin fiiliksissä herra oli, kun näytin muutaman laskupätkän tälle. Ei muutakuin yläfemmat ja huuto perään, että peace out! Oon edelleenki onnellinen, että ukko teki näin ja haistatti babylonin kahleille pitkät. Hänellä olisi vielä ollut 3vkoa jäljellä lomaa ja sitten paluu jenkkeihin ja arkeen. Nyt kävi toisin. Tästä fiiliksissä bussiin ja yllättäen ei tarvinut pysähtyä minnekkään ja Taupoon saavuttiin muutaman tunnin jälkeen. Ensimmäinen reaktio: " Lunta!!" Lake Taupon toisella puolen näkyi vuori, jonka kuorta koristi tuo yksi veden olomuoto. Kauhea hinku päälle ja suunnitelma, kuinka vuokraisimme laudat ja ottaisimme helikopterikyydin huipulle. Tämä kaatui kuitenkin, sillä paikallisen laskukaupan omistaja sanoi, että lunta on kyllä pari metriä, mutta ei laskettavassa muodossa. Kyseltiin vielä kuitenkin heliskuukkerista ja sekin mahdollisuus vietiin, sillä heliski on ilmeisesti laitonta kyseisellä nyppylällä. Prkl!

Nyt on pakko jättää avautuminen seuraavalle kerralle, sillä kybä minsan päästä ilmanen BBQ! Mjitöööh!


Have a good one! Sweet as!

Jesse/Jussi

Kiwis!

Goooood eyyy!

Täällä ollaan, toisella tuolella muailmaa ja sen just just tajuaa. Jos Santiagoa kutsutaan länsimaiseksi kaupungiksi, niin en tiedä miksi Aucklandia kutsuttaisiin. Länsimaahan tämä kait on, mutta ihan kuin kotiin olisi tullut. Ei tarvi kelailla ruokaa tilatessa ottaako arroz con polloa vai erroz von viulua. Lento sujui 13h aikaan nähden yhdessä hujauksessa. Neljän aikaan tiistai aamuna oltiin ihmettelemässä turvatarkastuksia maahantulon (!) yhteydessä. Jussia pidettiin Osama bin Ladenin lähisukulaisena, koska hänellä oli käytetyt trekkikengät! Märkärätti lyötiin naamalle myös siinä vaiheessa, kun kysyttiin lentokenttädösän hintaa kylille: 15nzdollaria. Tottunut niihin 2-3e kyyteihin, niin reilu puolella nousi nytten. Taas tiedustelunvalmisteluyksikkö oli aikaansa edellä ja majapaikka oli helppo tämän ansiosta löytää. 22nzd/ yö ja tuon, kun jakaa 2.32:lla saa summan euroissa. Ei ihan kamalan paha, mutta hinnakkaampaa kyllä kuin aikaisemmalla mantereella.

Muuten ensimmäinen päivä meni ihmetellessä ja jetlagia kuositellessa. Käytiin Skytowerissa yytsimässä kaupunki ilmasta, se kun on ollut tässä tapana. Satamassa meidät saattoi myös löytää, sillä kohtuu mielenkiintoista paattia siellä näytti olevan. Esimerkiksi aivan-saaaaaaaaaaaaatanan-iso purjevene, joka satama huhujen mukaan kuului Max Mosleylle. ( F1-guru vissiin?) Pakolliset kauppakierrokset käveltiin sataman jälkeen. Illalla tummui pojat kuin adventtikynttilät joulun jälkeen. Kiitos aikaerojen.

Tänään keskiviikkona jatkettiin aivan samaa kiertelyä ja reput saivat kuin saivatkin hieman täytettä. Jälleen kerran. Kauan kesti myös tulevan miettimisessä, sillä tänään oli päätettävä, millä eteenpäin mentäisi. Vaihtoehtoina oli joko vuokraa Campervan, jossa pystyy nukkumaan ja väsäämään safkat, tai ottaa dösäsetti mallia hop-on hop-off. Pitkään saivat molempien pienet rusinat kallojen sisällä pyöriä tätä pohtiessa ja päädyimme ensimmäiseen vaihtoehtoon. Toivottavasti ei huonompaan. Yöt täällä ei ole kovin lämpösiä, mutta toivottavasti campervan ei petä ! Huomenna pois täältä ja nokka kohti Bay of Islandsia, joka pitäisi olla kohtuu päräyttävä paikka. Saas nähä kuin äijien käy.

Ei muutaku sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma!!

Chao,

Jesse/Jussi

Next destination: New Zealand

"If I take one more step, it'll be the farthest from home I've ever been." - Samwise Gamgee

Sellanen fiilis on nyt. Todella tyhjentynyt olo. Neljän ja puolen tunnin päästä lähetään kohti tuntematonta Oseaniaa. Taas lennetään Lanin operoimalla lennolla, joten mielenkiinnolla odotellaan siellä baggage claimissa.. Mitähän tällä kertaa häviää?

Etelä- Ameeriikka siis tutkittu meidän osalta tällä kertaa. 1,5kk ei riittänyt mihinkään ja uudestaan on tultava. Niin päräyttäviä mestoja riittäisi tahkottavaksi vaikka vuosiksi ja lähestulkoon kaikki keihin ollaan törmätty on ollut yli 6kk reissulla. Pelkästään tällä mantereella. Jos pitäisi kirjoittaa kaikki paikat ylös, mihin muiden mielestä olisi "mentävä" kirja olisi pidempi kuin pelastusarmeijan leipäjono. Meitä asia nyt ei sinänsä haittaa, koska alunperinkin tämä manner oli tarkoitettu bonariksi. Nyt alkaa ne mestat, mihin on aina utopistisesti haaveillut menevänsä.

Like Heikki Sorsa said: " Life's good."


Terveiset lämmöstä lähettää,
Jesse&Jussi

Thank you for flying LAN.

Moi.

Lyhykäisyydessään voisin kirjoittaa tähän vain ainoastaan yhden lauseen: Älkää lentäkö LANilla.


Mutta koska en ole yhtä julma, kuin nuo kasvottomat pirun kätyrit tuossa kyseisessä lentoyhtiössä kerron teille hieman pohjustusta mielipiteelleni. Lähdimme Rio de Janeirosta torstaina 6.11 hyvin chiluttuneena ja suuntasimme Chileen. Lento tosin tyssäsi Buenos Airesissa, sillä meillä oli jälleen kerran välilasku. Tällä kertaa se oli kuitenkin lyhyt kuin kanan lento ja pelkäsimmekin ettemme kerkeä jatkolennolle. Sille kuitenkin kerkesimme ja Santiagoon saavuimme 12.30 paikallista aikaa. Rutiinin omaisesti laukkuja hakemaan ja Jussin kamat tulikin tyyliin ensimmäisten joukossa. Omaa rinkkaa en nähnyt missään. Vitsailuiden jälkeen alkoi epätoivo oikeasti iskeä, kun matto ilkeänkurisesti pysähtyi. Tiskille nyrpeää naamaa näyttämään ja Etelä-Amerikkalaiseen tapaan vastaus meni jotenkin näin: "Katsele vielä, kyllä se jossain on. Odottele vaikka seuraavaa lentoa". Jep. Saatiin joku lappu, missä oli numero johon soitella ja kysellä laukun perään. Sinänsä oli kyllä mukava etsiä hostellia ilman rinkkaa, mutta kyllähän se vitutti. Olivat aivan varmoja, että reppu löytyisi 24h sisällä. Sen jälkeen, jollei laukkua näkyisi lentoyhtiö lähettäisi 70 usd:a, joilla taas pitaisi ostaa välttämättömät tavarat ainakin viikon ajalle! Yllä siis oli t-paita, puuvillahousut ja släbärit. No lievitystä tuskaan toi vakuutusyhtiön vastaus, että voisin hyvin mielin mennä ostamaan vaatekerran paljon suuremmalla summalla kuin tuo 70usd:a.

Seuraavana päivänä sitten sain puhelun noin kello 17.00, että rinkka on löydetty ja se on hostellilla 19.30 jälkeen. Ok, hemmetin hyviä uutisia. Jouduin skippaamaan paikallisen telefericon päälle kiipeämisen, sillä en olisi kerennyt takaisin hostellille puoli kasiksi. Jussi lähti sitten yksin tälle pyhiinvaellukselle. Jussi tuli myös takaisin. Rinkkaa ei näkynyt. Aloin soitella puoli ysin aikaan, että missähän rinkka mahtaa vieriä? Kukaan ei vastaa, vaikka asiakaspalvelu on auki 22.00 asti. Nojoo, no harm done. Ehkä joku väärinkäsitys.Seuraavana päivänä linkkiä aeropuertolle ja kukaan ei vastaa. Kahentoista aikaa sieltä soittaa joku tsubu, että rinkka oli tullut takaisin kentälle, koska en asunut antamassani hostellissa. TÄÄH?!? Hieman kyselyä ja täällä ei ollut kukaan käynyt edes kysymässä mitään. Rinkka kuitenkin luvattiin toimittaa klo 14-15 välillä. 18.30 Jussi sanoo naama virneessä, että käytkö hakemassa laukkus tosta respasta. Hieman pihalla tilanteesta alan kattella, onko mitään viety. Mukava aloitus oli huomata, että tyyliin kaikki elektroniikka on hävinnyt ja hieman vaatteita. Elektroniikan ymmärrän kyllä, mutta siis paitoja?? Mitä helvettiä? Ilmoja koristi suomen kielen sulosointuisimmat ärräpäät. Rinkan tuonut pablokin hiffasi viimeistään tässä vaiheessa, että kaikki ei ollut kohallaan. Puhelua konttorille ja fiilis oli mahtava, kun luuri lyötiin korvaan ja sen jälkeen ei saatu yhteyttä. Infona siis, että reppu oli kadoksissa sen 54h. Nojoo, sen kummemmin asiasta jaarittelematta: eihän tää nyt ihan ole menny, ku leffoissa.. Eipä tässä mitään kroisoksia olla, mutta joku roti kuitenki!

Santiagossa siis budjaillaan, tarkalleen Plaza de Armaan laidalla aukion nimeä kantavalla hostellilla. Nopean laskutoimituksen mukaan ollaan oltu tässä samassa paikassa jo 5 yötä ja ei olla sitten tehty yhtään mitään ! Lukuunottamatta siis Jussin ultimate Teleferico maratoonia ja paikallisen korkeasaaren visiittiiä. Apinoita nähään hostellissa tarpeeksi (pari hjollantilaista nörttiä) ja parin kuukauden päästä ihan luonnossa (siis niitä oikeita). Ja käytiin me koittamassa, jos olisi kuppi maistunu, mutta ei niin ei. Jammin Club niminen alkoholia tarjoava luola oli kyllä utuisen mainio, mutta väsymys vei tonttiin liian aikaisin. Naurettavaa. Ai niin, ollaan me aurinkoakin ainakin saatu. Ulkona siis viihdytty kohtalaisen hyvin kuitenkin. Ilmat ollu meijän puolella, nimittäin pilvetön taivas ja helvetilliset 27astetta lämmintä. Infernaalisen tuosta tekee tämä betonin määrä, mukulakivillä kävelyyn tarvitsisi fakiirin tutkinnon. Niin kuuma ja kuiva tuolla on. Oli miten oli, niin hyvin apaattista on toiminta ollut verrattuna ihan mihin tahansa.Tänään tosin piti lähteä rannalle Valparaison läheisyyteen, mutta Jussin flunssa/kuume/oloilu jätti meidät tänne mätänemään. Saamattomuudella ei siis ole jalansijaa meidän seurassa! Olosuhteiden uhreja tässä vaan ollaan. Jos torstaina vaihtaisi vaikka hostellia, ihan vaan vaihtelevaisuuden vuoksi.

Rahaa tää paikka syö, ku himoläski mäkkärissä. Yö hostellissa 12taalaa ja mätöt vaihtelee reilusta 3e:sta 10:een. Hyvii mäsäytys paikkojaki on vaikea tästä lähiympäristöstä havaita ja jos niitä löytyy, niin pihvit viedään lautaselta. Kohtuu törkeitä ovat nuo nälkäiset lapset täällä. Jussilta olisi lähtenyt sirlon steakki, ellei kung-fu olisi ollut hallussa. Sämpylän se pirulainen kuitenkin pääsi ryöväämään. Minkäänlaista ruokakauppaa ei viiden päivän aikana olla edes löydetty, eli nuudeliakaan ei olla päästy vääntään! En tiedä sitten mikä paasto täällä on meneillään, mutta ainakin meillä maha kurnii kokoajan. Onneksi 50m ovelta on Amerikan, tarkalleen Kentucyn lahja friteeratun kanan ystäville. God bless America! En tänne kyllä kulinaarimatkalle tulisi, sellasta höttöä eteen on laitettu, kun sitä on jostain haalinut. Viinit on sitten asia erikseen, mutta niistä ei tietoa ole niin ollaanpa hiljaa.

Ensimmäistä kertaa tällä matkalla tuntuu, että arki on pamahtanut märkärätti vasten naamaa. Päivät noudattaa samaa linjaa ja ollaan jopa käyty leffassa aikaa tuhoamassa! Nyt taas varmaan ne villasukat siellä kotikammareissa pyörii, kuin tasmaanian tuholainen loony toonsseissa. Näin nyt asia vain on.

Yksi, mikä on jäänyt nakertamaan mielen syövereitä on lähialuiden vuorien laskukauden loppuminen pari hassua päivää aikaisemmin, kuin tänne päästiin. Kelailtiin jo, että päästäisiin kevät hangille leikkimään, mutta matto vedettiin jalkojen alta kylmästi. Olisi taas ollu vyön alla jotain, mitä moni ei voi sanoa tehneensä. Laskeminen Andeilla. Noh, jätetään se ensi kertaan.

Eikai tässä sen kummempia, Uutta- Seelantia odotellessa.

Lämpimin terveisin,

Jesse & Jussi

Brazil kuvia

Random vesiputouksella. Steve, Alex ja Jesse.

Rotevat sammakot lätäköllä.

Kuinka SINÄ aloitat aamusi?

Panoraamaa putoukselta.

Lizzardi versus Doggy.

kiitos.

Buyagashaa!

Terveppä terve taas!

Taas ollaan takaisin sivistyksessä pienen viidakkoexpeditionin jälkeen. Lähdettiin tosiaan torstaina 30.10 austraalialaisen Stephenin ja etelä-afrikkalaisen Alexanderin kanssa kohti Jungle Beach nimistä mestaa. Napattiin aamulla dösä kohti mestoja ja matka kesti noin 1,5 tuntia. Vieläkään ei ole hajua että mihin ilmansuuntaan mentiin, mutta se lienee toisarvoista. Jäätiin pois jossain kylässä, josta ei jäänyt muuta käteen kuin infernaalinen hiki. Elohopea pomppi jossain 34-36 välillä. Sieltä jatkettiin toisella bussilla kohti lopullista päämäärää. Stephenin tarkkaavaisen tähystyksen ansiosta osattiin jäädä oikeassa kohtaa pois. Kohtuu norjassa jäätiin kyllä pois, kun ei ollut mitään kylttejäkään joiden avulla suunnistaa. Itse paikka vaikutti hyvältä, kun koski vieressä solisi ja vesiputous pauhasi. Oikea majatalo lopulta löytyi ja isäntäväki olikin tohkeissaan vastassa. Jungle Beach on Jenkki/Brassi äijän pitämä majatalo keskellä ei mitään. Anthony on kova ecoheebo ja meillä suomessa häntä voitaisi kutsua vaikka puunhalaajaksi. Hän tekee duunia ympäristön hyväksi ja luennoi aiheesta myös innokkaasti gringoille. Vaikka itse matkaammekin ympäristöä kuormittaen, kunnioitamme tämän kaltaisia heeboja, jotka tekevät tärkeää duunia maapallomme hyväksi.

Ensimmäinen päivä mestoilla meni oikeastaan ihmetellessä luontoa, sillä se oli suht yyberiä. Ei paljon havupuita näkynyt ja elukatkin oli suoraan Avarasta Luonnosta. Esimerkiksi kämmenenkokoiset hämähäkit, jotka chilautteli lähikivikoissa aurinkoa ottaen. JA, vaikka emme kyseistä otusta nähnytkään, niin paikalla on kuuleman mukaan 80KILOISIA JYRSIJÖITÄ!!! Niiden sukulaisia Perussa nauttineena päätimme olla tapaamatta näitä veikkoja sen enempää. Anthony näytti kyllä tälläisen luurangon ja selkäranka vastasi pienen ihmisen tukirankaa. Huhhuh!

Seuraavana päivänä mentiin porukalla vesiputoukselle, joka oli noin tunnin kävelymatkan päässä viidakossa. Reitti sinne ei ollut kyllä millekkään hienohelmoille ja pisti vähän mietityttämään kun kahlas siel suht tuuheessa kasvustossa sandaalit ja shortsit jalassa et mitäköhän otuksii täältä oikeen löytyykään. Taivalluksen palkitsi kuitenkin suht päräyttävä veden solistaja alias vesiputous. Pakolliset huljutukset tehtiin vesiputouksen alla ja hyvältähän se kylmä vesi tuntui. Ainakin raikasta vodaa riitti, suoraan viidakon ytimestä. Kusiset sämpylät imettiin huiviin ennenkuin lähettiin ravaamaan takaisin kohti "kotia." Oli vielä mentävä huuhtomaan paluumatkan soijat koskeen. Siellä oli naru lyöty joen poikki, ettei virta vie mukanaa. Surffaamista koskessa myös kokeiltiin, mutta se oli suomipojille liikaa muutamien aaltojen kokemuksella. Illalla nukkumaan ja kuumotukset pieneliöitä kohtaan oli suurehkot. Gekot katossa kyllä hoiteli hommiaan hyvin, mutta ötököitsijöitä oli yksinkertaisesti liikaa. Meikäläinen jätti moskiittoverkon ihan normaalisti Rion hostellille ja Jussi nohevana kuorsasi permitriinillä vuoratussa linnassaan hyvin, eli muisti ottaa mukaan verkon.

Lauantai päivään herättiin, vaikka pikkunilviäiset yrittivät viedä unia käyttämällä vartaloani jalkakäytävänä. Päivä pyhitettiin jumittelulle ja SAUNOMISELLE! Anthony oli kyhännyt höyrysaunan keskelle sademetsää! Siinä oli Suomipojilla montut auki, kun herra tämän meille kertoi. Illalla jouduimme nöyrtymään pullon edessä, kun tilanne teki varkaan ja tarjouduimme jakamaan kallisarvoisen lastimme muukalaisten kanssa. Kyseessä on vain parhaista aineosista valmistettu suomalainen Leijona Viina, jonka kaverit Suomesta mukaan laittoivat. Tätä ja muutamaa lavaa paikallista keittoa kulutimme illamme aikana ja hauskaa riitti. Sunnuntain pyhitettimme raamatun arvoja noudattaen levyttelylle, mutta ilmojen meitä suosiessa päätimme rentoutua läheisen vesiputouksen helmoissa. Homma meni kyllä kohtuu fyysiseksi, nimittäin kaukaisten maiden herrat saivat loistoidean, että meidän pitäisi hypätä vesiputouksen päältä virtaavaan veteen. Pudotusta mietittiin tovi, jos toinenkin ja päädyimme noin viiteentoista metriin( 15m!). Haravoitiin landingzone ja ensimmäiseksi otettiin kylmät pois hyppäämällä välitasanteelta, joka oli noin 7m korkealla. Jussi jäi vielä tässä vaiheessa kuvausmiehistöön. Hyvillä mielin alas ja henkilövahingoilta säilyttiin. Pojilla jäi kuitenkin nakertamaan ylätasanne ja lähtivätkin tutkimaan mahdollisuuksia hyppyyn. Itselle riitti vielä tässä vaiheessa tämä naisten tasanne ja jätin suurteot suurmiehille. Hetken aikaa ne siellä ylhäällä arpoi ja molemmat humahti noin vajaan kolmen sekunnin vapaapudotuksen jälkeen veteen, HENGISSÄ! Tässä vaiheessa maha alkoi kurnia ja kämpille jäänyt pata spagettia siinti mieliemme syövereissä. Palatessamme möksälle ihmettelimme, mille koira haukkui etupihalla. Hyvin nopean tilanne-analyysin jälkeen havaitsimme etuoikealla jäätävän kokoisen liskon, joka punnerteli uhkaavasti koiraa kohti. Dogi siinä hetken raukkamaiseen tapaan haukkui otukselle ja tilanne päätyi Carl von Linnén nimeämättömäksi jääneen otuksen hyökkäykseen ja koiran perääntymiseen. Otus lähti meidän onneksi käpälämäkeen ja emme törmänneet siihen enään tämän jälkeen. Ahminnan jälkeen takaisin sorvin ääreen ja hetken arvonnan jälkeen päätimme kaikki mennä hyppäämään kalliolta. Alex ensimmäisenä kokeneesti alas ja meikäläisen vuoro. Reilu kaksi minuuttia kaiken mahdollisen analysointia ja tuloksena: Por que no? Suomalaisittain: Miksi ei? Alas lätisten ja adrenaliini ryöppy oli mahtava! Jään odottamaan noin kolmen viikon päässä siintävää laskuvarj... Eikun siis en mitään. Ajatus karkasi.. Jäin siis odottamaan Jussia alas ja ukko hyppäsi vastoin kaikkia odotuksia ilman 7m alkulämmittelyä kohti tuntematonta. Sweet! Steve kuvasi kaiken videolle ja toivottavasti joskus saammekin ne pätkät. Illalla taas vastaavat setit, kuin edellisenä päivänä, mutta ilman väkeviä. Viidakkorummun tahtiin myöhään yöhön asti maailman synneistä keskustellen..
Maanantaina eli tänään paukittiin takaisin kohti Rioa, neljän päivän vege-mätöillä niin suoraan kuin luoja soi meidät Bob's burgeriin. Lihaisimmat purilaiset naamaan ja räkäiset naurut Anthonyn jeesusteluille. Lähinnä tilanne nauratti niin pirusti, ei jeesustelu. Ei meillä vegeilyä mitään vastaan ole ja hyväähän se teki syödä muutakin kuin ravintolamoskaa, mutta liha on aina lihaa.

Hieman vielä tapaamistamme herroista. Steve-O meinasi alunperin jäädä Jungle Beachille kuudeksi viikoksi tehden samalla hieman vapaaehtoistyötä Anthonya jeesien. Homma kuitenkin ilmeisesti tulee menemään, niin että hän meinaa olla siellä vielä vuoden. Aivan käsittämätöntä. Alexin piti lähteä jo perjantaina, mutta sinne sekin jäi. Kohtuullisen koukuttava paikka siis. Poikia tuli kyllä samantien ikävä, no homo, sillä juttu luisti ja kerrottavaa riitti puolin ja toisin. Alexiin ehkä vielä törmäänkin, sillä hän lupasi majoittaa meidät ja kaverimme 2010 fudiksen MM:ien ajaksi Cape Townissa. Stephenistä en niinkään tiedä, mutta kaikkihan on mahdollista. Suomalaiset neidot häntä ainakin kiinnosti, varautukaa siis..

Nyt mieli on virkeä tuon rentouttavan jungle reissun jälkeen. Tsekkasimme sään ja lähipäiviksi luvattu pelkkää myrskyä, joten haikein mielin kohti seuraavia seikkailuja. Tässä tapausessa se tarkoittaa Santiagoa ja Chileä. Sinne sujahdamme lentokenttäveroja peläten todennäköisesti torstaina. Brasseista siis tähän mennessä todella hyvä maku suussa ja reggaen tahtiin tätä kirjoittaessa allekirjoittaneella ja viidakon ykällä Jussilla on kaikki mainiosti.

Terveisin,
Pojat

Tigre&rio

Eläkkeenviettomestoilla, argentiinassa.

Tunnustan väriä.
cobacabana
Takana sokeritoppavuori ja rio
Jesset

Rio de Janeiro, Brazil.

Morjesta pöytään!

Taas täytyy palata ajassa hiukan taaksepäin, että pysytte päivettyneinä. Tai siis päivittyneinä..

Tarkoitus oli lähteä käymään Uruguayissa viime viikon perjantaina, mutta todettiin sen olevan aivan liian kallis-setti meille. Ei kuitenkaan ajateltu jäädä Buenos Airesiin sen pidemmäksi aikaa, niin päätettiin lähteä Tigreen. Itsellä ei nyt tavallaan ole hajua, onko se kaupungin osa BA:ssa vai erillinen kaupunki. Junalla sinne mentiin ja matka kesti about 35-45min. Jussi oli Lonely Planetista lukenut paikasta ja sen suistoista, joiden ansiosta paikkaa kutsutaan Deltaksi. Kamat hostelliin ja menoks. Lähdettiin katteleen paikkaa jokilaivalla, joka oli mallia massaturisti. Ei niin hyvä vaihtoehto, mutta muuta ei ollut tarjolla. Paikallisten käyttämät jokitaksit oli lakossa. No ei sentään, vaan päivä oli jo heillä pulkassa, joten tyydyimme tähän ei niin miellyttävään vaihtoehtoon. Anyway, nähtiin suistot ja muistot weikkauksesta (huom. lue Wakeboard) nousi pintaan. Jossain on taas päästävä narun päähän! Ja tulipahan selväksi, missä vietän eläketalveni. Suisto oli täynnä makeita taloja, jokaisen pihassa vetovene yms. Sweet! Hyvin nukutun yön jälkeen kamat (jälleen!) niskaan ja juna-asemalle. Liput Buenosii ja kyselee hostelleja. Lauantaina tarjonta ei tunnetusti päätä huimaa, mutta saatiin kuitenkin hyviltä mestoilta oma osamme dormia. Huoneessa oli 42-vuotias brittimies, joka oli maailmaa nähnyt aikalailla. Tässä vaiheessa alkoi hiffaamaan, että ollaan niin lastenkengissä tässä hommassa kuin vaan voidaan olla. Heebo oli esimerkiksi käynyt Devils Islandilla, joka on tuttu Papillon leffasta. Se oli jossain päin French Guineaa ja itse maantiedosta C:n saaneena ei ole käytännössä mitään käsitystä, missä mestat sijaitsee. Samalla itse ainakin aloin miettimään mitä matkustaminen aiheuttaa ihmiselle fyysisesti, sillä ukko näytti lähinnä 50vuotiaalta, tiukan tänärin ansiosta. Herra näytti myös passikuvaansa, joka oli otettu 14kk sitten ennen reissuun lähtöä ja hän ei näyttänyt päivääkään kolmeakymmentä vanhemmalta siinä. Kai ”irtolaisuudella” on omat vaikutuksensa..

Nyt mentiin jo aika diipeille alueille ja pysytään hetki ainakin pois niiltä huudeilta. Sunnuntai aamuna otettiin taksi kentälle ja oli paljon rauhallisempi olo, kuin sikaniskapablon kyydissä. Tosin tällä herralla oli ollut pitkä yö takana ja se vaikutti ukon suorituskykyyn. Meinas espanjankielen phraasit loppua kesken, kun koitettiin pitää äijää hereillä. Kasi kaistanen valtatie meinasi loppua leveydeltä kesken, kun taxi-tero koitti linjoja.

Päästiin Brasseihin ja tarkalleen Rio de Janeiron kansainväliselle kentälle jossain yhden aikaan päivällä. Jaettiin taksi kahden saksalaisen kanssa ja päästiinkin ihan kohtuu halvalla ennalta tiedustellulle hostellille. Tällä kertaa perusmurjut jätettiin omaan arvoonsa ja kuvat paikasta nähtyämme päätettiin, että tuonne oli päästävä. Stone of the Beach- niminen hostelli pari korttelia ehkäpä maailman kuuluisimmalta biitsiltä, Copacabanalta. Punkat 14 sängyn dormista ja yläkertaan: Baari, palju, jossa hemmetin lämmintä vettä ja rentoa musiikkia. www.stoneofthebeach.com, kattokaa ite. Ei kuitenkaan vielä jääty märehtimään sinne, vaan suunnattiin rannalle, kun ilma suosi meitä. Vaatimattomat +29 celsius astetta ja pilvetön taivas. Sunnuntaipäivä ja ehkä Lahden asukkaiden verran jengiä tällä yhdellä rannalla. Huh! Takas hostellille ja rentoutumaan kaikesta kolmenviikon pyörimisestä. Tutustuttiin yhteen seurueeseen, joka koostui irlantilaisesta pariskunnasta, irlantilais-australiaisista veljeksistä ja Uus-seelantilaisesta pariskunnasta. Ilta muotoituikin loppujenlopuksi kohtuullisen nestepitoiseksi, kun toinen veljeksistä Steve halusi oppia suomalaisia juomapelejä. Opetin tälle ja eräälle nuorelle brittipariskunnalle Pasasen nuoremmalta veljeltä opitun pelin ja pilkku yläkerrassa tuli kohtuu nopeasti. Jussi hävisi nukkumaan jossain vaiheessa ja me Steven kanssa jatkettiin vielä muutama tunti kadulla shaibaa jauhaen. Käteen jäi jäätävä darra, törkeen paljon oogee paikkoja ausseissa ja uudessa-seelannissa. Maanantai aamuna noustiin jo kymmenen tienoon, jolloin ei vielä ihan oltu Lontoon maratooni kunnossa. Turnee eilen tutuksi tulleen seurueen kanssa kristus patsaalle ja takasin. Itse patsas oli tietty makee, mutta kärsi samasta illuusiosta kuin vapauden patsas nykissä. Näyttää pirun isolta, mutta todellisuudessa ei sen kummoisempi nysä. Nyt varmaan nunnien sukat pyörii jaloissa, koska sanoin Jeesusta esittävää patsasta nysäksi, mutta ei se vaan säväyttänyt millään tavalla. Itse maisemat oli kyllä jäätävät ja kaupunki on aivan sairaan kokonen. Muita turisteja aivan sairaan paljon ja siitä johtuen ei paikalla kauaa viihdytty.

Nyt on tiistai varmaankin ja lämmintä se +25, pilvistä tosin. Aluksi meidän piti olla noin viikko tässä hostellissa ja tämän jälkeen siirtyä Ipanema rannan läheisyyteen, mutta tähän tulikin muutos. Päätettiin vastata myöntävästi tämän sekamelska-seurueen kutsuun lähteä viidakkoon. Ei todellakaan syvälle, vaan ainoastaan parin tunnin dösämatkan päähän Jungle Beach, nimiseen paikkaan. Tyypit olivat jo suunnilleen viikon siellä ollut, mutta osa jengistä lähtee takaisin, koska paikka on kuulemma niin hieno. Tosin Uus- Seelantilainen pariskunta lähtee Kanadaan hiihtopummimaan vuodeksi.

Paljon olisi vielä kerrottavaa, mutta yksinkertaisesti ei vain jaksa näppäillä koneen äärellä kokopäivää. Sen kuitenkin vielä mainitsen, että näinä muutamana päivänä on oppinu tajuamaan, että tää meijän reissu vastaa lähinnä Tallinan matkaa. Esim. Steve on syntynyt Irlannissa, muuttanut junnuna Ausseihin ja aloittanut opiskelut siellä. Sitten tien päälle eka jenkkeihin puoleks vuodeks pyörimään. Massien loputtua broidin luo Dublinii ,pari vuotta raksalla duunissa ja nyt pyöriny 3kk Etelä- Amerikan mantereella. Vuoden päästä suunnilleen takasin Australiaan, kuhan kerkee viidakosta Bolivian ja Columbian lähtee takas Jenkkeihin. Touri jäi viimeksi kuulemma liian pieneksi: Auto Losista, etelävaltioiden kautta Floridaan. Tällä kertaa uus kiesi losista ja pohjoisvaltioiden kautta New Yorkkii. Vaihtoehto perus 8-16 duunille.
Ei muutakun Chao! ja älkää vaan alkako hajoileen säihin.

-Jesse&Jussi

Buenos Airesin pientä kuvasatoa

Satama fiilistelyä.

Perus vesijärvenkatu?

Kiusasin paikallisia sotilaspösilöitä. "Hyviä hommia"

Argentina

Morje!

Aika on taas kulunut(n. 5min), että raapustetaan jotain pientä teille, siitä mitä on tapahtunut meille. Mahtava sanaleikki heti alkuun. Ollaan Argentiinan Buenos Airesissa ja saapuminen tapahtui lentäen, kuten tässä on ollut tapana. Tiistai aamuna jälleen 6h Liman lentokentällä lusineena ja yhden tunnin yö unilla (kiitos leffa tarjonnan lentskarissa). Otettiin nopeat vomat ja käytii vaihtaa massit pesoiksi. Siinä tuli ihan normaalisti kusetetuksi, kun kentältä vaihettiin huonolla kurssilla. Matka jatkui jonkun sikaniskapablon kyydillä noin 35km itse Buenos Airesin keskustaan. Epätoivo iski, kun reittivalinta oli meidän mielestä hieman outo ja kelailimme löytävämme itsemme jostain syrjäkylästä reikä keuhkoissa. Jälleen kerran tuli oltua naurettavalla tavalla epäluuloinen pabloa kohtaan ja heebo heittikin femmat kyydin jälkeen ja toivotti hyvää Argentiinan aikaa. Hostelli oltuun tiedusteltu etukäteen ja ensivaikutelma oli ainakin hyvä. Muita nuoria reissaajia riitti ja palvelut oli kunnossa. Hinta nyt vähän mietitytti, kun oltiin totuttu halvempaan ja hieman privaatimpaan majotukseen aikasemmin maissa. 38pesoa(reilu 10$)/yö dormissa verraten huoneeseen, jossa on molemmilla omat punkat, oma wc ja suihku. Nooh, molemmat on armeijan käynyt ja tietää kuinka siistiä on kuunnella kuorsaavia ja haisevia möhömahoja, joten tuo tuskin tulee olemaan ongelma jatkossakaan.

Ensivaikutelma BA:iin oli kyllä mieluisa: VETTÄ TULEE KU ESTERIN PERSEESTÄ! Tähänkin on totuttu jo, niin homma on sitämyöten selvä. Käytiin kävelemässä Florida päästä päähän ja kauppoja oli silminkantamattomiin. Hienoa, sillä ainakin meikäläinen on suht paha heräteostelija. Jotenkin sain kuitenkin pidäteltyä itseäni ja kasseihin ei tarttunu muutakuin hienhaju. Jotain rohtojakin koitettiin poistaa apoteekista, mutta vaikka kuinka esittelin rikki olevia varpaita en tököttiä saanut. Ja vinkiksi muille: toisen saa nolostumaan helpomminkin, kuin pyytämällä ensiksi koko henkilökuntaa tulemaan katsomaan mäsänä olevia jalanjatkeita, saati pyytämällä osaa asiakkaista tarkastamaan tilanteen. Tilanteesta kuitenkin selvittiin huumorilla( tai niin itselleni toistelin) ja takasin hostellille ja päällä kauheet fiestat. Joku fudismatsi isolta ruudulta ja kylmääkaljaa kaapista. Ihan kuin kotosuomesta  Terveiset vihdinkadun kisastudioon!
Aamulla sitten heräsimme (jussi heräsi) siihen, että meiltä tultiin hakemaan lakanat ja kuulemma pitäisi häipyä. Itse vetelin vielä sikeitä tässä vaiheessa. Oma syy, kun ei otettu kuin yksi yö. Nooh reput selkään ja etsimään. Käytiin kuitenkin eka lekurilla, sillä jussilla oli oloja. Mitään ei kuitenkaan dr:n mielestä ollut vialla ja saahan nähä kuinka tulee matkavakuutuksista masseja takas... Jatkettiin swiss medical centeriltä jalan etsien yösijaa. Majapaikkaa ei tuntunu kuitenka löytyvän millään ja usko meinasi loppua. Kuitenkin päästiin hyvään, joskin hinnakkaaseen 110pesoa/yö/2hlö:ltä maksavaan Palermo Houseen. Hyvillä mestoilla kuitenkin maja sijaitsee ja seuraava yö meneekin halvemmassa dormissa. Hiukan on joutunut jo antautumaan shopping-spreelle ja pari t-paitaa on tarttunu messiin. Eihän sitä saa liikaa kiduttaa itseään! Huomenna lähdetään, tai ainakin koitetaan lähteä käymään Uruguaissa. Saadanpahan yksi maa lisää. Profeetta Muhammedia lainatakseni: ” Älä kerro minulla kuinka paljon olet opiskellut, vaan kerro minulle kuinka monessa maassa olet käynyt.” Uruguaista kuitenkin myöhemmin. Sää on ollut tänään ja eilen kyllä mieluisa. Aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja lämpöä reilu +25. Teillä siellä kotikonnuilla ollaan kuulemma jo käyty nollan alapuolella, nakertaako?

Laitetaan vielä pientä boonusta kaiken liiallisen säätämisen lisäksi: Vähän täytyy kyllä analysoida paikallisia oluita. Ecuadorissa tuttavaksi asti päässyt Pilsener oli mahtavaa kamaa. Aina huurteisena 0,6 litrainen kolpakko ja maku seesteisen pehmeä. Kyseinen kultaetikettinen järkäle sai taas muistamaan ne kerrat, kun Suomessa nautittiin muutakin kuin kansalaisluottamusta. Tätä imettiin Ecuadorin aika, paitsi kerran pääsi lipsahtamaan arkkivihollinen Club- oluen puolelle. Se ei ollut yhtä hyvää, joten hyvän kanssa vietetimme jatkoajan. Perussa juotiin paljon vähemmän, kiitos kuumeen ja varsinainen olut-kuliniristinen kokeilu jätettiin myöhempään. Paikallinen cuscueza (?) väljähtyi nopeasti ja suomen kesäisen lämpöisenä ei ollut muutenkaan järinhäävin makuista. Argentiinassa ensimmäiseksi sormet kietoivat alleen Quilmes cervezaa (alanimenä vaatimattomasti CRISTAL). Maku hyvin esanssinen, tuo mieleen vanhan kunnon Sinisen. Ai, että ja uskonkin ainakin itse viihtyväni ne muutamat harvat kerrat, jolloin itseni palkitsen äärimmäisen hyvin tämän sinietikettisen parissa. Nuori olutspesialistimme hiljenee, mutta vain seuraavaan tuttavuuden siteen luomiseen asti.

p’s!
- Jesse & Jussi

Peruvian cocaleaves..

Living on the edge.
Siellä ne hiplas seiniä innokkaana
Machu Picchu

Terveppäterve taas!

Ollaan päästy Perun perukoille ja täällähän on mahtavaa! Tultiin tänne tiistaina lusittuamme yön Liman kentällä, tai kiitos WiFin lusiminen oli helpohkoa. Anyway, mestoille saavuttiin varhain tiistai aamuna ja esivaikutelma oli, että mihin kyläpahaseen ollaan tultu. Pikkuhiljaa alko hiffaamaan taas kuinka makee mesta on kyseessä. Etittiin hostellia lyhyt tovi ja otettiin 45solia(n6€)/2hlö/yö tasonen sviitti lämpimällä vodalla. Paikan katolla on vielä kohtuu siistit maisemat omaava parveke, missä pystyy siemailemaan kokateetä aamuvarhain. Lähettiin illalla vielä pyörimään kylille ja paikka päivällä siis näyttää kohtuu rähjäiseltä, mutta illalla muistuttaa lähinnä Pariisia kaikkine valomerineen ja rafloineen. Törkeen paljon jenkkituristeja ja sitämyötä myös tyrkyttäjiä aka koijaajia aka ukottajia. Pyörimistä suoritettiin torstaihin saakka, kunnes meikäläisellä alkoi noin 4h dataamis-sessareitten jälkeen tuntua pahalta kaikin puolin. Niveliin sattu, kuumetta 38astetta ja pää aivan jumissa. Perjantaina illalla alkoi kuitenkin olo jo hiukan parantua, kiitos homemade nesteytyksen. Kaikki tämä oli sitten kuitenkin silmänlumetta ja lauantai aamuinen Machu Picchun- reissu jäi tekemättä meikän osalta. Tuntui suht kurjalta jättää lähtemättä, kun jo pelkistä junalipuista olin maksanu 82$. Nooh, minkäs barbababoille mahat. Jussi läks kuitenki tsekkaa inka-rauniot ja mä jäin hostellille Vincen, E:n, Turtlen ja Draman kanssa. Lauantai ja sunnuntai menikin sitten Entouragen neljää tuotantokautta tahkoessa. Eli huonomminkin olis taas asiat voinu olla. Nyt maanantaina 20.10 olo on edelleenkin olokas ja Buenos Airesissa on kyllä käytävä paikallisessa hemossa. Perusta, tai oikeastaan Cuscosta itelle jäi kohtalaisen liukas paskanmaku suuhun. En oo kyllä puolueeton sanomaan mitään ton kuumeen takia. Veikkaan, että jos lähtisit Peruun viikon lomalle ja oot siitä 4päivää kuumehouruissa, niin mahtava fiilis tuskin jäisi näppeihin? Ei kuitenkaan saa dumaa liikaa, sillä ihan Cuscossakin olisi ollut nähtävää perus-tukholma-teneriffa-akselia enemmän. Kuona-aineiden kitkerää katkua lisää se, kuinka rento mesta Ecuador oli. Toivottavasti Argentiina tarjoaa enemmän. Hopefully!

Argentiina siis seuraavana kohteena ja sinne lähetään pari päivää aikasemmin, kiitos One Worldin ja meijän mamman joka jaksaa säätää lentoja. Terveiset vaan mutsille. Mieli kun muuttuu, kuin tuuliviirin suunta konsanaan. Jussi jatkaa, koska sillä on varmaan jotain kerrottavaa tästä läävästä. Peace.

Jeps, meikäläinen elikkäs Jussi oli sitten vähän paremmin voimissaan täällä Cuscossa. Ja lauantaiaamuna lähdin sitten yksin painelemaan kohti Aguas Calientesia, lopullisena päämääränä Machu Picchu. Machu Picchuun on monta tapaa mennä. Junallakin voi matkustaa monessa eri luokassa, ja mulle kelpasi ihan hyvin backpacker-juna. Ei pysty käsittää miten jotkut haluaa maksaa vielä reilusti enemmän junalipuista että voi matkustaa syöden joltain kultalusikalta, kun koko junamatka perustuu maisemiin. Me päädyttiin junalippuihin koska ei meinattu käyttää koko vierailuun montaa päivää. Junalippujakaan tosin ei enään saanut edestakaisin samalle päivälle, joten paluulippu oli sunnuntaille. Itse junamatkasta sen verran että se kesti noin 4 tuntia ja sinä aikana kuljettiin läpi Andien vuoristoa. Suhteellisen hienoja maisemia, vaikka muutamat lumihuiput olivatkin pilvien peitossa. Saavuin Aguas Calientesiin joskus 11 jälkeen ja suuntasin suoraan ostamaan liput itse Machu Picchuun ja dösään jolla pääsisi ylös mestoille. Siinä samalla kerkesi tajuamaan ettei koko kylällä ollut muuta virkaa kuin tarjota majoitusta ja ruokailua matkailijoille. Dösämatka ylös kohti inkakaupunkia nostatti fiiliksiä. Pieni tihkusade vaihtui auringon paisteeseen eikä maisemissakaan ollut valittamista. Ylhäällä juuri ennen sisäänpääsyä vetäisin huiviin loput vedet ja ajattelin että kai sitä sisäpuolellakin olisi jotain janoiselle matkaajalle. Ja eihän siellä tietenkään ollut, joten kierros Machu Picchussa piti tehdä vähän suunniteltua reippaammin, koska aurinko porotti ylhäällä erittäin lämpimästi. Heti sisäänpääsyn jälkeen lähdin reippaasti kipuamaan kiviportaita, mutta nousu loppui lyhyeen, kun törmäsin isoon laumaan saksalais/jenkki turisteja, jotka yrittivät ähisten päästä ylös portaita. Tosiaan Machu Picchussa kiipely vaatii hieman kuntoa, koska siellä nousut ovat kohtuu jyrkkiä ja muutenkin hapen määrä ilmassa on suhteellisen vähäistä, johtuen paikan korkeasta sijainnista. Maisemat ylhäältä alas laaksoihin oli todella hienot. Itse ”kivikasat” ei niin hirveästi kiinnostanut, kuin vasta siinä vaiheessä kun löysin inkojen virittämän pienen pesupaikan, jossa sai kastella pään kylmällä andien vedellä. Paikka on myös aivan tupaten täynnä turisteja päivisin. Oli melko rasittavaa kun ei meinannut päästä eteenpäin omaa tahtia. Siellä ne pakettimatkalla olevat saksalaiset määkivät oppaan perässä ja kulkivat kuin olisi hihnassa talutetut. Kuulin huhua että ylös kannattaisi suunnata jo aamun ensimmäisillä busseilla, jotta välttäisi suurimmat ruuhkat. Painelin läpi kylän kuvia napsien ja mielessä vain kylmä vesipullo, joka ulkopuolella odottaisi. Normaalisti perussa vesipullo maksaa jonkun yhden solin, mutta machu picchulla 10 solia! Tämä lisäsi vain sitä rahastuksen makua, mikä koko reissusta oli jäänyt. Vesipullo kourassa painelin bussilla takaisin kylään odottamaan seuraavan päivän paluujunaa.

Sunnuntaiaamuna nappasin junan ja menin Ollayantamboon, josta hoidin itselleni autokyydin. Ollayantambo-Cusco välillä oli todella makeita maisemia. Kiivettiin autolla ylös vuoren päälle, josta näkyi kaikki lähialueen lumihuiput. Mieleen tuli ajatus, että joskus on joku kunnon lumihuippu valloitettava. No mutta mitä jäi käteen Machu Picchusta ja Perusta. Machu Picchu pähkinänkuoressa: Jäi mieletön rahastuksenmaku suuhun, aivan liikaa muita turisteja päiväsaikaan, itseä ei hirveästi ne kivikasat kiinnostanut ja hieman karkeasti voisi sanoakin että voisi ihan yhtä hyvin lainata kirjastosta Inka-kirja ja katsella Aleksanterin kadun mukulakiviä, kun lähteä Peruun katsomaan Machu Picchua. Toisaalta maisemat ylhäällä olivat todella upeat, mutta en niistä kuitenkaan ihan niin paljoa maksaisi. Suomesta en kyllä lähtisi pelkkää Machu Picchua katsomaan, mutta jos on muutenkin Etelä-Amerikassa pyörimässä niin sitten asiaa voisi harkita.

Itse Perusta jäi todella hyvä maku suuhun. Mielelläni tulen takasin uudestaa. Seuraavalla kerralla katson postikortista miltä se Inkakylä näyttää ja suuntaan kohti Ollayantamboa ja Pisacin kylää. Ihmiset olivat omaan perulaiseen tapaan kauniita ja perusystävällisiä.

Kummallakin siis omat mielipiteet Perusta.

-Jesse & Jussi